Sodan on loputtava

Pariisin terrori-iskut, Euroopan maiden alkava, yhteinen sotaretki Lähi-Itään ja yhä selvempi maailman jakaantuminen keskenään vihamielisiin blokkeihin, osoittaa sen että elämme nyt todellakin sotaa. Kyseessä ei ole mikään ”kylmä sota”, vaan juuri alkava raakuuden ja väkivallan aikakausi, jonka lopputulosta on mahdotonta ennustaa. Tällä hetkellä edessä näyttää olevan kaaosta ja hajaannusta. Tosin on todennäköistä että kaikkein totalitaarisiin, voimakkain ja fasistisin voima selviytyy voittajaksi, alistaen samalla muut. Kun terrorismin vastaisella sodalla perusteltu valvonta- ja poliisivaltio vahvistuu ympäri maailmaa, on selvää että demokratia, vapaus ja tasa-arvo ovat niitä asioita jotka pyritään tuhoamaan. Tilanne muistuttaa ikävän paljon 1930-lukua, milloin historian hirveimmät totalitaristiset valtiot nousivat. Demokraattiset liikkeet Euroopassa murskattiin toinen toisensa jälkeen, joko fasismin, natsismin tai valtiososialismin toimesta. Kaikki tietenkin huipentui keskitysleireihin, gulageihin ja toisen maailmansodan silmittömään massateurastukseen. Ei ole kovin paljoa syytä olettaa että nykyinen meno rajoittamattomana johtaa mihinkään muuhun. Etenkin kun siihen lisätään vielä tuhoisa ilmastonmuutos ja siitä johtuvat uudet kansainvaellukset. Tällä hetkellä puuttuvat lähes täysin demokraattiset ja aitoa vapautta puolustavat ryhmät ja liikkeet. Valtaeliittii on ympäri maailmaa lähes yhtä mieltä siitä että sotatoimien ja globaalia epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutosta ruokkivan kapitalismin on jatkuttava. Varsinaista oppositiota ei ole, mikäli pieniä aktivistien liikkeitä ei oteta mukaan. Tosin jopa Greenpeacen ja Amnesty Internationalin kaltaiset ryhmät ovat laimentuneet ja lähentyneet valtaeliittiä ja sen uusliberaalia ideologiaa.

Valtavirran kulttuuri on alkanut tuottaa yhä enemmän ja enemmän totalitarismille ja kansojen väliselle sodalle myönteistä propagandaa. Sellaiset elokuvat ja tv-sarjat kuin American Sniper, 24 ja Homeland ovat räikeän propagandistisia ja väkivaltaa ihannoivia. Niiden sanoma on se, että (länsimaiden ja islamilaisen maailman välinen) jatkuva sota on sankarillista ja ihailtavaa ja että meidän kaikkien tulisi luopua iloiten oikeuksistamme ja palvoa väkivaltaista valtaeliittiä. Hollywood ja muu valtavirtaviihde toimivat yhä enemmän ja enemmän propagandakoneiston tavoin. Samaan aikaan myös käsitys sankareista on muuttunut; lähes kaikki valtamediassa esiintyvät sankarihahmot ovat väkivaltaisia, äärimaskuliinisia (pätee myös naishahmoihin) ja suoranaisen sadistisia. Ne edustavat fasismille tyypillisiä ihanteita. Tuo sairas persoonallisuus on levinnyt myös toimintafiktion ulkopuolelle; empatia, anteeksianto ja romanttinen rakkaus ovat pitkälti kuolleet ”viihteen” puolella. Hahmojen parisuhteet perustuvat monesti rakkauden sijaan kylmälle kaupankäynnille seksistä ja rahasta. Myötätuntoisiin ja väkivaltakulttuurin silmissä ”heikkoihin” hahmoihin suhtaudutaan surkutellen, etenkin jos ne ovat miespuolisia. Fiktiivisessä tarinassa sellaiset hahmot monesti kyynistyvät ja kovettuvat käydessään ”elämän koulua”. Tätä mallia opetetaan normaalina jo lapsille. Ei ole ihme jos yhä useammat ihmiset tuntevat syyllisyyttä inhimillisistä tunteista ja pitävät myötätuntoa heikkoutena. Sota on levinnyt kaikkialle.

Katsoin viime päivien aikana The Man In The High Castle-nimistä tv-sarjaa. Sarja kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, missä Natsi-Saksa ja Japani ovat voittaneet toisen maailmansodan ja alistaneet muun maailman. Sarja perustuu Philip K. Dickin samannimiseen romaaniin. Sarjan tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen 1960-luvun Amerikkaan, joka on jaettu Japanin ja Natsien kesken. Sarjan shokeeravin puoli on mielestäni se, että sen kuvaamaa maailma ei välttämättä eroa loppujen lopuksi kovin paljoa todellisuudesta. Toki keskitysleirit ja jatkuva väkivalta kansalaisia kohtaan ovat ehdottomasti hirvittävempiä kuin ne asiat mitkä oikeasti tapahtuivat, mutta sarjan kuvaamaa Greater Nazi Reich ja Japanin keisarikunta muistuttavat ahdistavan paljon maailmaa jota kohti olemme menossa. Todellisuutta ja niitä yhdistää usko kovaan valtiovaltaan, militarismiin ja siihen että yksilön oikeudet on uhrattava kansakunnan edun vuoksi. Samoja ihanteita palvovia mielipiteitä kuulee yhä useammin nykyisten poliitikkojen ja johtajien suista. Uusliberaali ja uusi kansallismielinen ideologia kannattavat yhä natsistisempaa ja imperialistisempaa maailmaa. Meidän oletetaan hylkäävän omat unelmamme ja inhimillisyytemme talouden ja valtioiden vuoksi. Köyhien eläkeläisten on vaikka kuoltava nälkään jos valtiontalous sitä vaatii. Opiskelijoiden on työskenneltävä lähes ilmaiseksi raskaissa töissä ja hyväksyttävä kaikki alistus ja halveksunta. Kaikki mitä ylhäältä määrätään, on syytä vain hyväksyä. Ihminen ei saa luulla liikoja itsestään jos hänellä ei ole modernin ajan kovia ”hyveitä” kuten lähes sosiopaattista ja häikäilemätöntä yrittäjäpersoonaa. Samoin kuin fiktiivisessä natsivaltakunnassa, myös nykyään sotilaallinen kovuus ja armoton asenne nähdään tavoiteltavana asiana. Ja samalla on vallalla yhä selkeämpi vaatimus auktoriteettiuskoon; menestyneet poliitikot ja yritysjohtajat esitetään roolimalleina, pitkälti samoin kuin Reichin SS-upseerit fiktiossa.

Sotaideologiaa nykyään kannattavilta on unohtunut täysin se, että ideologia ei ole kaikesta kovuudestaan huolimatta kestävä. Fasistiset järjestelmät ovat aina hajonneet melko lyhyen ajan sisällä. Ihmisten halu vapauteen ja inhimillisyyteen on aina lopulta hajottanut ne. Natsien ”tuhatvuotinen” valtakunta kesti lopulta vain 12 vuotta. Neuvostoliitto pysyi pystyssä 69 vuotta. Totalitarismin mahdottomuus jatkua pitkään johtuu sen harhaisesta uskosta järjestykseen. Totalitarismin on äärikonservatiivisuutta, pyrkimystä yhden ja saman ajan jatkumiseen loputtomiin. Pohjois-Korea lienee oiva esimerkki siitä mikä on pitkään jatkuneen totalitarismin lopputulos; lähes psykoottinen ja jossain mielessä jopa tragikoominen järjestys jota pidetään yllä palkattujen näyttelijöiden ja propagandan keinoin. Se sotii kaikkia muutoksen lakeja vastaan. Fasismi pyrkii estämään kaiken muutoksen, usein hirveällä hinnalla.

Mutta nykyaika on osoittanut sen että fasismin ideat säilyvät. Ne säilyvät ihmisten huonoimmissa puolissa; kyvyttömyydessä sopeutua ja kehittyä. Fasismi on yhteiskunnallinen kehityshäiriö ja kollektiivinen mielisairaus. Fasismiin ajaudutaan monesti epäonnistuneen emansipaation kautta. Niin kävi Neuvosto-Venäjällä kun bolsevikit kukistivat vallankumouksen jälkeen anarkistiset ja muut vapaamieliset ryhmät ja maa siirtyi Leninin diktatuuriin. Sama kehitys alkoi länsimaissa 1970-luvulla kun 60-luvun radikaalit kansalaisoikeusliikkeet epäonnistuivat tavoitteissaan. Jossain mielessä jo Martin Luther Kingin murhaa ja Vietnamin sotaa voidaan pitää länsimaisen, modernin totalitarismin lähtölaukauksina. Niistä alkoi kehitys joka vei Reaganin ja Thatcherin kautta nykyiseen raa’an kapitalismin ja lisääntyvän totalitarismin maailmaan jossa toteutuu kaikki se mitä ”vapaa maailma” vastusti kylmän sodan aikana. Uusi kapitalistinen Neuvostoliitto on syntymässä.

Mutta vielä on mahdollisuuksia kääntää kehitys. Historiasta löytyy uskomattomia tapauksia, joissa lähes vääjäämätön siirtyminen fasismiin torjuttiin. 1930-luvulla USA:n presidentti Franklin Delano Roosevelt edisti muun maailman kehityksen vastaisesti hyvinvointivaltiota New Deal-politiikalla. USA:ssa lopetettiin 1960-luvulla syvälle juurtunut rotuerottolu, samoin kuin 1990-luvulla Etelä-Afrikassa. 1970-luvulla syrjäytettiin Espanjassa fasistinen sotilashallinto ja maa siirtyi toimivaan demokratiaan. Ja Suomesta löytyy myös merkittävä esimerkki demokratian voitosta; 1932 hajotettiin äärioikeistolainen Lapuan liike, joka oli samana vuonna Mäntsälän kapinassa ollut lähellä toteuttaa fasistisen vallankaappauksen. Esimerkkejä on toki paljon muitakin.

Meidän on nytkin käännettävä selkämme militarismin ja totalitarismin synnylle. On päätettävä sota ja sen ideologia. Emme saa unohtaa sitä että suurin voimavara ei ole viha ja väkivalta, vaan pyrkimys kestävään kehitykseen ja rauhaan. Vain rauha voi tuoda tasapainon ja onnistuneen yhteiskunnan. Vaikka Pariisin terrori-iskut ovat herättäneet vihaa, ei sille saa antaa periksi. Viha ei koskaan ole rationaalista. Nyt jos koskaan on tartuttava rationaalisuuden, sivistyksen ja myötätunnon ihanteisiin tiukemmin kuin koskaan. Ei pidä uskoa niitä ääniä jotka väittävät vihan ja aggression olevan oikeita ratkaisuja. Pelolle ei saa antaa sijaa. Meidän on luotava unelma oikeudenmukaisesta ja hyvästä maailmasta, samoin kuin Martin Luther King ja kansalaisoikeusliikkeen sankarit tekivät 1950-luvulla. Meidän on muistettava kaikkia historian vapaustaistelijoita ja rakkauden puolustajia ja heidän sanojaan. Muuten tulemme elämään tulevaisuudessa totalitaristisessa ja äärimmäisen vihan värittämässä maailmassa mistä ei ole pakoa.