Suomen yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa on noussut esille termi ”yhteiskuntasopimus”. Pääministeri Sipilä vaatii hallitusta, kansanedustajia, elinkeinoelämää ja AY-liikettä hyväksymään sen. Jos ei hyväksytä, niin sitten tulee ankaria seurauksia ja lisää leikkauksia. Mutta mitä tarkalleen ottaen termi edes tarkoittaa ja miten siihen tulisi suhtautua?
Yhteiskuntasopimus on käsitteenä
peräisin valistusfilosofiasta. Wikipedia määrittelee termin näin:
”yleinen eettinen julkisen moraalin yhteiskuntafilosofinen perustelu,
jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla
he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion
oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös
kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä siis käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan
valtiota.”
Kyseessä on siis sopimus joka
määrittelee melko pitkälti koko valtion ja kansalaisten aseman osana sitä.
Voidaan siis katsoa yhteiskuntasopimuksen olevan hyvin laaja-alainen käsite,
jonka vaikutukset ovat kaikkialle ulottuvia. On tämän takia mielenkiintoista
että pääministeri käyttää sitä. Jos pääministeri Sipilä on lukenut termin
määritelmän ja tuntee sen, on hänen tavoitteenaan
ilmeisen pysyvää laatua oleva sopimus, joka voisi mullistaa koko suomalaisen
yhteiskunnan. Tosin on hieman erikoista että Sipilä käyttää termiä, sillä tarkalleen ottaen yhteiskuntasopimus edellyttää että sen solmimisen hetkellä ihmiset olisivat "luonnontilassa", mikä ei tietenkään tällä hetkellä ole tilanne. Mutta oletetaan että "luonnontila" tarkoittaa tässä yhteydessä nykyisyyttä.
Yhteiskuntasopimus edellyttää aina
vapaaehtoisuutta. Yhteiskuntasopimus joka ei ole kansalaisten hyväksymä, ei ole
oikeutettu. Jos Sipilä siis haluaa yhteiskuntasopimuksen, hänen tulee saada
kaikkien tuki. Yhteiskuntasopimus edellyttäisi näin ollen kansanäänestystä.
Muuten se ei olisi legitiimi. Joten jos Suomessa solmitaan tulevaisuudessa
yhteiskuntasopimus ilman kansanäänestystä, on jokaisella kansalaisella oikeus
kieltäytyä noudattamasta sen sisältöä. Itse asiassa tottelemattomuuden voi
tuossa tilanteessa ymmärtää jopa moraalisena velvoitteena ja sortovallan
vastaisena toimintana.
Nykyisessä poliittisessa tilanteessa
alkaa kansalaistottelemattomuus vaikuttaa ilmankin pakotettua
yhteiskuntasopimusta yhä oikeutetummalta. Suomessakin valtio kohdistaa yhä
rajumpia, taloudellisia sortotoimenpiteitä kansalaisia kohtaan. Jokaisen olisi
syytä esittää itselleen kysymyksiä vallasta ja sen oikeutuksesta. Onko oikein
että valtio vie toiminnallaan ihmisten mahdollisuudet vapaan ja hyvän elämän
tavoitteluun? Onko oikein että kohdistamalla leikkauksia koulutukseen, valtio
heikentää ratkaisevasti lasten ja nuorten mahdollisuuksia saavuttaa lain
takaama koulutuksen taso? Nykyisen hallituksen leikkaukset voivat pahimmillaan
johtaa jopa kuolemiin jos ne kohdistuvat terveydenhoitojärjestelmään. Jos
haja-asutusalueilla lakkautetaan sairaaloita ja terveyskeskuksia, voi se johtaa
siihen että onnettomuuksiin joutuvat ja sairauksista kärsivät saattavat kuolla
ennen kuin saavat lain heille takaamaa ensiapua. Onko millään tavalla oikein
että niin käy vain sen vuoksi että hallitus toteuttaa tiettyä, loppujen lopuksi
ideologisesti määriteltyä talouspolitiikkaa?
Jossakin vaiheessa tulee aika
kansalaistottelemattomuudelle. Yhtenä keskeisenä pisteenä voidaan pitää laittoman
ja pakotetun yhteiskuntasopimuksen määräämistä. Tietyissä pisteessä valtiolla
ei ole enää moraalista oikeutta käyttää valtaa kansalaisia kohtaan. Me
ihailemme nykyään totalitarismia ja hirmuvaltaa vastaan kapinoineita ihmisiä
sankareina, mutta emme kiinnitä huomiota oman maamme asioihin. Ajatellaan että
epäoikeudenmukaisia yhteiskuntasopimuksia ja vallankäyttöä on toteutettu vain
historiassa ja kaukana oikeusvaltio-Suomesta. Jos aiomme olla aidosti
moraalisia, on meidän valvottava myös olosuhteita omassa valtiossa ja
toimittava sen mukaan. Sortamista tulee vastustaa kaikkialla eikä vain syytellä
toisia siitä.
