Likainen tulevaisuus

Nyt-liitteessä oli hiukan kieli poskella tehty juttu siitä millainen Helsinki on vuonna 2024 (21.11.2014). Juttua varten oli tosin haastateltu tulevaisuudentutkijoita ja muita asiantuntijoita. Visio tulevaisuuden Helsingistä tuossakin jutussa vaikutti melko tyypilliseltä. Huipputekniikka ja robotit toimivat ja kiiltäviä pilvenpiirtäjiä kohosi joka paikkaan. Kaikki siis oli hienosti toimivaa, sulavaliikkeistä ja huoletonta. Nuo visiot ovat aina olleet omasta mielestäni, vaikka vain maallikko olenkin, puutteellisia. On mielenkiintoista että tulevaisuudentutkijat ovat yhä ilmeisen yltiöpositiivisia tulevaisuudesta vaikka ilmassa on jo useita merkkejä lähestyvistä dystopioista. Siitä huolimatta meille annetaan yhä mediassa ennusteita huipputeknologian pelastavuudesta ja Avaruusseikkailu 2001-tyylisestä avaruusutopioista.

Mutta täytyy sanoa se että kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta ja lähes kaikki ennusteet ovat aina menneet pieleen. Jos 1900-luvun alun ja puolivälin tulevaisuudentutkijoita olisi ollut uskominen, kulkisimme kaikki nyt lentävillä autoilla ja lomailisimme Kuussa ja Marsissa. 1960-luvun vaihtoehtokulttuurin radikaalit uskoivat että olisimme siirtyneet ”Vesimiehen aikaan” ja maailmanrauhaan. Laajentaisimme jokainen päivittäin tajuntaamme taikasienillä sekä LSD:llä ja harjoittaisimme vapaata rakkautta. Kaikki nuo kauniit kuvat tulevaisuudesta ovat osoittautuneet vain haaveiksi jotka kova todellisuus murskasi.

Lienee todennäköistä ettei tulevaisuus ole välttämättä kovinkaan erilaista kuin nykyaikaka. Siis ainakaan jos puhutaan muutamasta seuraavasta vuosikymmenestä. Perustavaa laatua oleviin ongelmiin kuten köyhyyteen, epätasa-arvoon, ilmastonmuutokseen ja poliittisiin kriiseihin ei ole olemassa suoraa ja selvää ratkaisua. Kaikilla ei siis ole tulevaisuudessa mahdollisuutta ikuiseen elämään tai huipputeknologiaan. Ei etenkään siinä tapauksessa kun luonnonvarat vähenevät ja kilpailu kovenee. Toki jotain teknologian uusia innovaatioita päätyy tavalliselle kansalle ja vähävaraisillekin, mutta ei siinä määrin että se poistaisi ihmiselämän suurimmat ongelmat. Eivät internet, älypuhelimet ja muu huipputeknologia ole poistaneet suurimpia ihmiselämän haasteita. Joistakin asioista on tullut helpompia, mutta onko ihmisen elämän laatu parantunut ratkaisevasti esimerkiksi Iphonen, tablettien, sähköautojen tai Facebookin myötä? Internet ei vapauttanut maailmaa eikä uusiutuvien energiavarojen käyttö ole ainakaan toistaiseksi ehkäissyt ympäristöongelmia.

Tulevaisuus lienee likainen. Kun ihmiskunta kasvaa, saasteita ja roskia tulee vääjäämättä enemmän. Jos vuoden 2050 paikkeilla meitä on 9 miljardia, niin vaaditaan aika paljon suurempia kaatopaikkoja. Ilmansaasteet ovat yhä suurempi uhka ihmisen ja luonnon kannalta. Tälläiset näkymät eivät tietenkään sovi yhteen tekno-utopistien kiiltävien haaveiden kanssa. Kenties Blade Runner-elokuvan tulevaisuuden tummanpuhuva ja saasteinen Los Angeles on realistinen kuva, ainakin visuaalisesti. Roskaa ja jäänteitä menneisyydestä on kaikkialla. Savusumu peittää usein koko taivaan eikä öisin näy tähtiä tai kuuta.

Kaunis, utopistinen tulevaisuus jää todennäköisesti virtuaalitodellisuuteen johon ainakin rahakkaat ihmiset voivat yhä useammin tulevaisuudessa upota.  Kenties tulevaisuus on yhä eskapistisempi. Kun oikeasta maailmasta tulee sotkuisempi ja synkeämpi, tulee virtuaalitodellisuuksista yhä houkettelevampi vaihtoehto. Ehkä osa ihmisistä siirtyy kokopäiväisesti virtuaalimaailmoihin ja jonkinlaiseen fyysiseen koomaan. Maailmassa on superrikas eliitti joka voisi hyvin unohtaa todellisen elämän. Kyse on vain siitä milloin virtuaalitodellisuudesta tulee tarpeeksi realistinen. Se päivä ei ole kovinkaan kaukana.

Mutta meille enemmistölle elämä on mitä todennäköisemmin tulevaisuudessakin samaa arkista elämää kuin ennenkin. Jos ihmeitä ei tapahdu, niin vielä tulevaisuudessakin joudumme menemään aaamulla kahdeksan-yhdeksän aikoihin töihin ruuhkaisia katuja pitkin. Joudumme murehtimaan vuokrasta, asuntolainoista ja ruokalaskuista. Haaveilemme yhä vapaudesta ja rakkauden löytämisestä. Olemme yhä vihaisia Päivi Räsäsen kaltaisille poliitikoille. Paratiisia ja utopiaa ei koskaan tullutkaan. Ilmastonmuutos on yhä useammin uutisten ja kriisien aiheena. Suomeen pyrkii joukoittain ilmastopakolaisia ja uusi kylmä sota on menossa. Kaikki on edelleen epävarmaa, vaikeaa ja ongelmallista.

Sen sijaan että odottaisimme jotain juhlallista vallankumousta ja utopiaa, tulee meidän aiemminkin oppia nauttimaan siitä mitä meillä on. Koska emme voi luottaa jonkin ylemmän tahon antamaan utopiaan, niin on meidän tukeuduttava vain toisiimme ja oltava yhdessä ystävien kanssa. Luonnonvarojen väheneminen aiheuttaa sen että materiaaliset ilot jäävät pienemmiksi. Silloin ihmissuhteet ja henkinen onni ovat yhä tärkeämpiä. Ja tämä voi olla se pelastava tekijä. Niukka ja likainen tulevaisuus voi nostaa arvoonsa ne ihmiselämän perusasiat kuten hyvä mielenterveyden, rakkauden, luovuuden ja ystävyyden. Meidän on luotava itse valoa pimeyteen. Mikään teknoutopia tulee tuskin sitä puolestamme tekemään.

Joskus unelmat ovat kauneimpia

Unelmat ja haaveet ovat mielenkiintoinen asia. Tai eniten itseäni kiinnostaa se miksi haaveilen joistakin asioista? Mitä unelmat oikeastaan edes tarkoittavat?

Unelmista puhuttaessa voi myös miettiä kysymystä siitä että haluaako ihminen todella toteuttaa unelmansa? Monien psykoanalyytikkojen mukaan vastaus tähän on usein ”ei”. Tai jos ihminen pääseekin tilaan jossa haave toteutuu, niin menettää se usein hohtonsa tai ei vastaa lainkaan niitä ajatuksia joita henkilöllä oli siitä. Esimerkiksi raha ei teekään tyytyväiseksi ja avioliitto unelmien puolison kanssa osoittautuukin riitaisaksi ja toimimattomaksi.

Hyvä esimerkki tähän liittyen on filosofi Slavoj Zizekin antama esimerkki Titanic-elokuvasta. Kuten monet tietävät, päättyy elokuva näennäisen traagisesti; toinen päähenkilöistä hukkuu jäisiin vesiin. Mutta Zizekin mukaan kyseessä ei ole tragedia, vaan onnellinen loppu. Miksi? Zizek kehoittaa meitä ajattelemaan tilannetta ja seurauksia. Entä jos elokuvan rakastavaiset olisivat selvinneet? Mitä heille olisi tapahtunut? Seurauksena olisi ollut todennäköisesti se että pari olisi viettänyt muutamia viikkoja intohimoista rakkauselämää. Mutta sitten romanssi olisi todennäköisesti viilentynyt ja kuherruskuukasi päättynyt. Intohimoisista rakastavaisista olisi tullut tavallista elämää viettävä pariskunta. Eikö näin ajateltuna oikeastaan muutamien päivien kestävä satumaisen ihana ja kiimainen romanssi ollut parempi? Tai jos ei parempi, niin ainakin mielenkiintoisempi! Elossa selvinnyt naishahmo sai ihania muistoja laivamatkan aikana kestäneestä rakkaussuhteesta ja voimakkaasta erotiikasta.

Todellisuus on omasta mielestäni se että me ihmiset tarvitsemme unelmia jotka eivät toteudu, eivät ainakaan täysin. Ja moni asia on kauniimpi haaveena kuin totena. Toteutumattomat rakkaussuhteet ovat todellakin hieno esimerkki; kaukaalta ihailtu rakkauden ja fantasioinnin kohde säilyy täydellisen ihanana. Mutta jos oikea intiimi kohtaaminen tapahtuisi, kuva voisi särkyä. Romanttisen kaipauksen kohde saattaisi paljastuakin itsekkääksi, narsistiseksi, typeräksi ja ”liian” todelliseksi. Liian todellisella tarkoitan sitä että fyysinen puutteellisuus ja mahdollinen sairaalloisuus näyttäytyisi osana sitä ihmistä. Tämä lienee syy siihen miksi niin monilla meillä on romanttisia kiinnostuksen kohteita joita emme vain tavoita. Syynä sille ei ole siis välttämättä epäitsevarmuus tai suhteen mahdottomuus, vaan valinta jättää asia sikseen ja säilyttää ihanteellinen kuva mielessä.

Tämän vuoksi en ole yhtään varma siitä että pitäisikö minun tunnustaa eräälle nuorelle naiselle romanttinen kiinnostukseni. Ehkä asia jää vain unelmakseni ja pysyy kauniina vuosikausia.

Uusi sivu on alkanut

Huomasin eräänä päivänä että kuinka negatiivista, synkeää ja tuomiopäivän asiaa olin edellisiin blogeihini kirjoitellut, joten päätin että nyt on aika avata uusi lehti asian suhteen. En enää aio olla se feikki ja katkera anarkistibloggari joka vihaa ”systeemiä” ja ”kapitalismia”. Toki en minä niitä kannatakaan, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä että jos elämän käyttää siihen että tappelee jotain vastaan ja täyttää mielensä huonoilla uutisilla, niin ei oikein minnekään pääse. Tämä blogi on sitten se uusi vaihe ja alku. En tiedä miten kuvailisin sisältöä, sillä eihän sitä vielä ole! Kirjoittelen jotain katson mitä tapahtuu.

Ensimmäinen teksti käsittelee joka tapauksessa muutosta, yksinäisyyttä ja toivoa. Eli siis melko syvällisiä ja perustavanlaatuisia aiheita!

Pariin viime vuoteen on omassa elämässäni mahtunut vaikka mitä. Tai siis sehän riippuu toki ihmisestä itsestään mitä pitää suurena määränä tapahtumia, mutta itsellä se on ainakin ollut niin. Sen verran sanon että itsestäni tuntuu siltä että olen etenkin viime vuoden ja tämän vuoden aikana tutustunut uusiin, ihaniin ja mielenkiintoisiin ihmisiin melkein sattumalta. En ole suunnitellut mitään kovin tarkkaan. Mitä nyt joskus laittanut hakemuksen johonkin opistoon tai akatemiaan. Ja mennyt minne tuuli kuljettaa.

On hämmentävää miten silloin tällöin johonkin uuteen paikkaan saapuessa tapaakin juuri niitä ihmisiä joita on oikeastaan ”odottanut” saapuvaksi omaan elämään. Itsellä sattui niin että viime aikoina elämään on tullut mukaan paljon luovia, omalaatuisia ja taiteellisiakin ihmisiä. Sellaisia ihmisiä joita en joskus lukiovuosina uskonut edes olevan olemassa. Olin joskus 2011-2012 aika vakuuttunut siitä että elämäni olisi ankeaa yksinäisyyttä päivästä toiseen eikä mikään muuttuisi. Kaipa olin aika masentunutkin ja epätoivoinen. Olin jollain tapaa hyväksynyt oman ”kohtaloni” jäädä yksin. Mutta sitten jossain vaiheessa maailma ja elämä näyttivätkin aivan toisin.

Olin lukioaikana aika monesti siis todella yksinäinen. En käynyt ulkona viikonloppuisin, en bilettänyt enkä oikeastaan netissäkään ylläpitänyt ystävyyssuhteita. Iloa toi yksi parisuhde, mutta sekin ole onneton (kummallekin) eikä jatkunut kovin kauaa. Suhde oli lähinnä vaan yritys saada joltakulta jotain apua yksinäisyyteen. Koulun ulkopuolella en usein tavannut ihmisiä omaa perhettä ja sukulaisia lukuunottamatta. Joten luulen olevani ihan tarpeeksi kokenut puhuakseni yksinäisyydestä ja siitä ettei koe kuuluvansa yhtään minnekään.

En halua nyt alkaa selittää kliseisiä (ja hyödyttömiä) juttuja siitä kuinka kaikki muuttuu paremmaksi tai kuinka jokaiselle on joku. Ei välttämättä ole ja monien tilanne on todella paha ja synkeä (siitä kertovat Suomen itsemurhatilastot). Mutta lainaan tähän kohtaan joka tapauksessa yhtä suosikkirunoani. Se on ”The Laughing Heart” ja kirjoittaja on suuri suosikkini Charles Bukowski:

” your life is your life

don’t let it be clubbed into dank submission.

be on the watch.

there are ways out.

there is a light somewhere.

it may not be much light but

it beats the darkness.”

Kyseinen runo on omasta mielestäni paras esimerkki toivosta. Valoa ei ole paljoa, mutta se riittää voittamaan pimeyden, ainakin joskus. Ja omasta elämästä pitää pitää huolta. Se tarkoittaa että ei koskaan luovuta. Ei se tietenkään ole helppoa, mutta mahdollista. Olen itse yksi esimerkki siitä ja tiedän monta paljon parempaakin. On vain oltava oikeastaan vähän hullu ja uskottavat toivoon vaikkei mitään rationaalista syytä sille olisikaan. Vaikka se toivo ystävyyden, rakkauden tai mielekkään elämäntavan löytämisestä olisi vain pikkuinen tähti, niin se silti on siellä. Itseltä meni aikaa sen löytämiseen, mutta kun kerran löysin sen, niin tiedän nyt minnä mennä. Ainakin joskus.