Isovanhempien opetuksia

Kuulun itse niihin ihmisiin jotka ovat kyllä pitäneet meteliä uuden porvarihallituksen tavoitteista ja leikkauslinjoista. Uskon niiden heikentävän jo nyt huonossa asemassa olevien ihmisten asemaa ja ajavan yhä useampia köyhyyteen. Edessä on arvatenkin ajat jotka kovempia kuin ne mitä oman sukupolveni edustajat ovat kokeneet, siis noin yleisellä tasolla. Mutta tähän liittyen lienee minulla ja muillakin ikäisilläni hieman mietittävää. Tajusin sen jutellessani lähes 90-vuotiaan isoäitini kanssa. Samoja ajatuksia on toki tullut myös muiden vanhempien ihmisten kanssa jutellessa.

Se mitä tajusin, oli että oikeasti asiat voisivat olla todella huonosti ja että ihminen voi myös selvitä siitä jos osaa toimia oikein. Mummoni muistaa yhä 30-luvun suuren laman, pula-ajat ja kaksi sotaa. Sodissa häneltä kuoli läheisiä ihmisiä. Ja 2000-luvun alussa hänen miehensä, minun vaarini, kuoli. Takana hänellä ja mummollani oli yli 50 vuoden avioliitto. Mutta kaikesta huolimatta mummo ei ole katkera tai rikkinäinen ihminen. Hän vielä nykyäänkin suhtautuu ilmeisen hyvällä mielellä tulevaisuuteen. On ihmeellistä ja hienoa nähdä kuinka ihminen jaksaa jatkaa ja selviää kaikista elämän traagisimmista asioista huolimatta. Ja se myös antaa toivoa itselle.

Mummoni vaikuttaa joskus ihmettelevän että mistä ihmiset oikein nykyään valittavat? Hänen mielestään nykyään ihmisillä on jo paljon maallista omaisuutta ja hyvinvointia. Hän on elänyt vuosikymmenien läpi jolloin oli pulaa lähes kaikesta ja jolloin ihmisiä kuoli nälkään myös Suomessa. On kyllä helppo ymmärtää että sellaiset ajat muistavan ihmisen mielestä pelko valtion tukien leikkaamisesta vaikuttaa melko turhalta. Mummo kertoo ajoista jolloin ei mitään sosiaaliturvaa tai opintotukia ollut olemassakaan. Ja silti ihmiset selvisivät. Ja saivat vielä rakennettua hyvinvointivaltion! Ja silloinkin selvinneet ihmiset olivat ihan tavallisia ihmisiä. Eivät he olleet rautaisempia tai kovempia kuin mekään. Miten he sitten selvisivät?

Mummoni muistelemisia kuunnellessa sitä ymmärtää kenties yhden keskeisen asian jonka avulla ihmiset ennen selvisivät. Ihmiset selvisivät tukeutumalla toisiinsa. Mummoni kertoi että hänen isänsä, maatalon isäntä, tapasi joskus ottaa Rovaniemen kaupungilta kotiinpäin matkaavia juoppoja nukkumaan taloonsa. Sen vuoksi etteivät he paleltuisi tai hukkuisi lähellä virtaavaan jokeen. Voisiko joku kuvitella että samaa tapahtuisi nykyään? Kuka ihme nykyään ottaisi asuntoonsa, perheensä keskelle nukkumaan vieraita, humalaisia ihmisiä? Ajat ovat ilmeisesti muuttuneet, eivät tosin aina parempaan. Vanhojen ihmisten puheista saa sen kuvan että ennen vieraiden ihmisten auttaminen ja yhteisöllisyys olivat voimakkaampia, ihan vaan senkin takia ettei muuta ollut. Jos  halusi selvitä, oli pakko auttaa muita ja tulla autetuksi. Tälläinen järjestelmä, jota tarvitsemme ehkä nykyään enemmän kuin pitkään aikaan, on aika lailla kadonnut.

Riippumattomuuden ja yhteisöllisyyden tulisi olla se mitä kohti pyrkiä. Riippumattomuudella viittaan riippumattomuutta valtioon tai yritysmaailmaan ja yhteisöllisyydellä kaikkea aina naapurien avustamisesta kommuuniasumiseen. Meidän tulee muistella että millä tavalla ihmiset ovat selvinneet vaikeista ajoista entisinä vuosikymmeninä. Ihmiset eivät selvinneet valtion tukien avulla tai luottamalla markkinavoimien tuottavan jotain hyvää. Ihmiset eivät selvinneet härskillä oman edun ajamisella tai eristäytymisellä. Ihmiset selvisivät pitämällä yhtä. Ja jos mennään oikein kauas historiaan, niin voidaan havaita että alunperin ihmiset elivät heimoissa, joissa jokainen yksilö oli riippuvainen toisesta. Joten, jos pelkäät että nykyinen hallitus tekee kurjia päätöksiä, niin ala elää niin että olet mahdollisimman vähän riippuvainen siitä hallituksesta! On jo korkea aika että me itse otamme asiat omiin käsimme ja alamme pitää huolta toisistamme emmekä takerru valtioiden tai markkinavoimien käsiin. Niihin luottamisessa ei ole mitään järkeä. Järkeä on sen sijaan siinä että pitää huolta itse omista läheisistään, sen oman ”heimon” jäsenistä. Vaikka edistys on tärkeää, niin joskus on syytä muistaa historiaa ja niitä omilta isovanhemmilta saatuja oppeja.

Minä ja epilepsia

Haluan nyt kertoa sairaudesta joka minulla on ollut noin 10 vuotta. Kyseessä on siis ohimolohkoepilepsia, kuten jotkut ehkä tietävät. En nyt hae mitään sääliä tai huomiohuoraa itseäni, vaan haluan vain kertoa sairaudesta omakohtaisesti ja levittää oikeaa tietoa ja kumota harhaluuloja. Se on mielestäni tärkeää ja lisää tietoisuutta sairaudesta joka noin prosentilla suomalaisista on. Kyseessä on WHO:n mukaan yksi tärkeimmistä vakavista aivosairauksista, joten mikään pikkujuttu ei kyseessä ole. Sen tiedän itsekin varsin hyvin.

Ensinnäkin, epilepsiaa on useita eri tyyppejä. Lähes kaikille sen muodoille on yhteistä jonkinlaiset tajuttomuuskohtaukset tai tajunnantilan ajoittainen hämärtyminen. Kohtausten syynä on poikkeava aivosähkötoiminta joka pahimmissa tapauksissa leviää koko aivojen alueelle. Monesti harhaluulo on se että kaikilla epileptikoilla esiintyy voimakkaita kouristuskohtauksia ja sätkimistä. Minulla itselläni tosin on ohimolohkoepilepsia johon kuuluu suuria, grand mal-kohtauksia. Niissä menetän täysin tajuntani ja kouristelen voimakkaasti. Usein kohtaus kestää pari minuuttia. Tosin, itse en muista tajunnanmenetyksen vuoksi itse mitään kohtauksesta. Yleensä muistan vain sitä ennen ilmenevät pahan olon ja kohtausta seuraavan lihaskivun (jokainen voi kuvitella miltä tuntuisi sen jälkeen jos olisi parin minuutin ajan jännittänyt joka ikisen lihaksensa!).

Epileptisten kohtausten syytä ei läheskään aina voi selittää. Monesti virheellisesti oletetaan että epileptikko saa kohtauksensa aina esim. kirkkaiden ja välkkyvien valojen takia. Todellisuus on se että kohtaus voi tulla lähes milloin vaan ja joskus vailla mitään selkeää syytä. Mutta useissa tapauksissa kohtauksen riskiä lisää esimerkiksi stressi, unenpuute, jotkin lääkkeet ja kova ryyppääminen. Sitä miksi ihmisellä on epilepsia, ei voida monessa tapauksessa ymmärtää. Joskus toki syynä voi olla muu aivovamma tai geneettinen alttius sairaudelle. Itselleni epilepsia vain tuli noin 12-vuotiaana, aivan yhtäkkiä ja varoittamatta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Lääkärit eivät todellakaan ole pystyneet kertomaan miksi niin tapahtui. Ja mitään ennustetta sairauden jatkumisesta ei voida antaa. Toistaiseksi minulla on epilepsia. Saatan joutua hyvinkin elämään sen kanssa koko loppuelämäni. Kohtaukset onneksi pysyvät pääosin kurissa lääkkeiden avulla. Tosin monessa tapauksessa lääkkeetkään eivät auta. Osaan kuvitella kuinka kauheaa olisi elää epilepsian kanssa täysin ilman keinoa lievittää sitä.

Epilepsia voi olla hengenvaarallinen. Hoitamattomana kohtaukset voivat edetä niin pahoiksi että ne johtavat pysyvään kohtaustilaan tai koomaan joka saattaa tappaa ihmisen. On siis aika hankalaa oppia elämään asian kanssa. Etenkin kun epilepsia voi joissakin tapauksissa kehittyä pahemmaksi. En itsekään tiedä sen vuoksi tulevaisuuttani asian suhteen. Epilepsia voi aina yllättää ja kääntää koko elämän suunnan. Mutta omalla kohdallani suurempi riski on se että loukkaan itseni jotenkin tajuttomuuskohtauksen aikana esimerkiksi lyömällä pääni. Niin on käynytkin ja pariin kertaan olen herännyt kohtauksen jälkeen (usein nukahdan välittömästi rankan kohtauksen jälkeen) sairaalasta aivotärähdyksen saaneena tai tikit päässä.

Uskon että epilepsia on opettanut minulle tärkeitä asioita. Se on opettanut että filmi voi katketa koska vain. Pidän epilepsiakohtauksiani ”pieninä kuolemina”, tiloina joissa menettää kaiken kontrollin itsestään. Tämän vuoksi epilepsia on saanut minut myös ymmärtämään kaiken ohimenevyyttä. Kaiken voi tosiaan menettää aivan yhtäkkiä. Ja tajuan myös sen kuinka pahasti joskus voi mokata. Pelkoakin olen kokenut paljon ja sekin on opettanut. En ole koskaan kokenut olevani kuolematon. On ajoittain ollut aika rankkaa kun on joutunut pohtimaan tälläisiä asioita. Mutta nykyään koen asian yhtenä piirteenäni. Se on osa minua ja sen kanssa on elettävä jotenkin. Jos koko ajan pohtii, niin tulee hulluksi.

Olen päättänyt että en anna epilepsian rajoittaa elämääni yhtään enempää kuin pakollista. Tietenkin sitä joutuu siitä huolimatta miettimään. Joutuu aina muistamaan lääkkeiden ottamisen ja sen että ei juo liikaa (alkoholin runsas kulutus kasvattaa riskiä kohtauksiin). Mutta tiedän että selviän ainakin toistaiseksi niistä kaikista ja mahdollisista kohtauksistakin. Olen pystynyt tekemään jonkinlaisen rauhan ja sopimuksen asian kanssa. Ja olen siitä onnekas että riskini saada kohtaus on pieni jos vain syön lääkkeeni. Älkää siis ihmetelkö jos jossain vaiheessa iltaa syön muutaman valkoisen, pienen pillerin. Tosin monesti lääkkeiden ottaminen ujostuttaa ja mietin että ”mitäköhän muut ajattelee että vedän?”. Mutta tämän jälkeen asia on varmaan selvä niille jotka vaivautuvat lukemaan tämän.

Se, mitä toivoisin muilta ihmisiltä, on ymmärrystä epileptikkoja kohtaan. Tarkoitan että kaikkien tulisi ymmärtää kuinka vakava ja monimuotoinen sairaus on kyseessä. Ja jos tunnette epileptikon, niin älkää ainakaan tarjotko hänelle kyselemättä drinkkejä, sen verran useissa tapauksissa alkoholi madaltaa kynnystä saada kohtauksia. Mutta älkää myös tehkö liikaa oletuksia sen suhteen mitä epileptikon kanssa voi tehdä ja mitä ei, sillä se tosiaan vaihtelee. Jos askarruttaa, niin kannattaa vain kysyä eikä olettaa. Itselläni on helpompi olla kun joku ei koko ajan vahdi (ehkä hieman paradoksaalista tässä mielessä että menin kirjoittamaan tämän jutun?). Oman kokemukseni mukaan myös parasta on se että ihmiset suhtautuvat minuun samoin kuin muihinkin. Ja kestän kyllä rankempaakin menoa ja aamuun asti juhlintaa sekä muuta kivaa.

Haluan myös kertoa että useimmat epileptikot ovat ihan tavallisia ihmisiä jotka elävät omanlaisiaan elämiään. Epilepsia ei mitenkään aina vaikuta jokapäiväiseen elämään, vaikka vakava sairaus onkin. Tosin se saa pohtimaan asioita enemmän kuin muut.

Kirjoitan tähän loppuun vielä yhden runon:

Kaikki valot kiinni meni

Minä tipuin, tipuin alas

Sinne todelliseen tyhjyyteen

En edes tiennyt

Olinko elossa vai koskettanut kuolemaa

Kun valot taas palasivat

Löysin itseni lattialta

Kaipaamassa elämää

Sen kosketusta aamuauringossa ja sateessa

Kaipasin sinua ja monia yhteisiä päiviä

Haluan olla itseni, haluan ottaa kaiken vastaan ja selvitä