Orjuus 2000-luvun Suomessa

Kuten moni tietääkin, on Suomessa olemassa sellainen asia kuin ”työkokeilu”. Lyhyesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä että työtön menee töihin ilman palkkaa ja saa korvaukseksi vain enimmäismäärän työttömyystukia. Joku varmaan jo älyääkin että teknisesti ottaen kyseessä on orjuuden muoto. Tarkemmin sanottuna maaorjuuden.

Maaorjuuden? Mitä ihmettä? Maaorjathan olivat niitä kurjia nälkää näkeviä feodaaliherrojen alamaisia, jotka koko elämänsä kuokkivat jotain surkeaa maaplänttiä? Tuo on kuitenkin vain osittain totta. Maaorjuus tarkoittaa periaatteessa tilannetta jossa ihminen tekee ilman palkkaa työtä jollekulle joka omistaa työpaikan ja saa sen tuotot. Vastineeksi maaorja saa omistajalta perustoimeentulon. Työkokeilu on siis periaatteessa lähes sama asia. Siinäkin työntekijä tekee työtä jollekulle ilman palkkaa ja saa vastineeksi tuon minimitoimeentulon, eli työttömyysturvan.

Ja samoin kuin maaorjat, voi työkokeilussa mukana oleva ”ansaita” vapautensa, mikäli työnantaja ja valtio katsovan sen olevan hyväksi. Työkokeilussa ihmistä voidaan pitää vain tietyn aikaa ja sen jälkeen hänet on potkittava pihalle tai palkattava. Totta kai useissa tapauksissa, kun työvoimaa on tarjoilla lähes rajattomasti työttömyystilanteesta johtuen, työkokeilija potkitaan pihalle kun häntä ei voida enää pitää orjana. Ja sitten tilalle haetaan uusi orja työvoimatoimistolta. Ja työkokeilupaikasta kieltäytyminen tarkoittaa monesti koko työttömyysturvan menetystä, joten siitä ei voi oikein kieltäytyäkään jos haluaa saada katon päänsä päälle ja ruokaa.

Tämä käytäntö on sikamainen ja ihmisoikeuksia polkeva. Itse asiassa se rikkoo YK:n universaalin ihmisoikeusjulistuksen 23. artiklaa, jonka mukaan everyone, without any discrimination, has the right to equal pay for equal work. Eli jokaisella tulisi olla oikeus samaan palkkaan samasta työstä. Työkokeilijalla ei ole oikeutta palkkaan vaikka hän tekisi tismalleen samoja töitä kuin vakituinen työntekijä. Suomessa siis rikotaan ihmisoikeuksia avoimesti ja röyhkeästi. Myös omia ihmisoikeuksiani on rikottu, koska olen ollut mukana työkokeilussa.

Työkokeilun puolustajien mukaan työkokeilu on hyvä asia koska se edistää myöhempää työllistymistä. No, jos katsoo työttömyystilastoja, niin voi havaita ettei työkokeilulla ole ollut ainakaan mitään ratkaisevaa vaikutusta vaikka se on eri muodoissa ollut olemassa vuosia. Ja mitkään työkokeilun puolustajien mielipiteet eivät poista sitä faktaa että kyse on työttömien orjuutuksesta ja ihmisoikeusrikoksesta, josta vastuussa olevat tulisi saattaa kansainvälisten rikostuomioistuinten eteen.

Miksi sitten tälläinen orjuus on kuitenkin yleisesti hyväksyttyä Suomessa? Kaduilla ei marssita ja vaadita työkokeilun kumoamista. Monet ihmiset jopa hakevat aktiivisesti työkokeiluun! Orjuus vaikuttaa olevan haluttua. Syynä on se kuinka työttömiä syyllistetään ja halveksitaan. Tilanne on edennyt siihen pisteeseen että ihminen valitsee monesti orjuuden ja palkattoman työn työttömyyden sijasta. Niin suuri on työttömyyteen liittyvä häpeä. Vuosien työttömyyttä kokeneena tiedän tämän varsin hyvin. Jos ihminen on työtön, on yleisesti hyväksyttyä sylkeä hänen päälleen, syyttää häntä sossupummiudesta ja laiskuudesta. Työttömyyden stigma näkyy myös sosiaalisessa elämässä. Jos kertoo treffeillä ollessaan olevansa työtön, saa melko varmasti pakit (etenkin miehille käy näin yhteiskunnan sovinistisuudesta johtuen). Harva ihminen haluaa edes viettää aikaa työttömän kanssa, saati sitten seurustella hänen kanssaan. Eipä ole ihme jos työttömyydestä seuraa monille jatkuvaa yksinäisyyttä ja masennusta. Työtön saa monesti seuraa vain muista työttömistä. Toki tuokin on yhä harvinaisempaa, koska taloudellisista syistä työttömällä ei ole mahdollisuuksia samoihin harrastuksiin kuin työssäkäyvillä. Työtön ei voi käydä leffoissa, notkua baareissa ja kahviloissa tai liittyä urheiluseuraan. Rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Monesti jopa bussilipun osto tuottaa vaikeuksia hintojen vuoksi. Pahimmassa tapauksessa työtön eristetään täysin muusta yhteiskunnasta ja sen elämästä. Ja ainoa portti takaisin on työllistyminen ja ihmisarvon palautuminen sen kautta.

Työttömistä on tullut toisen luokan kansalaisia ja orjaluokka, joita saa kohdella aivan miten vaan. Työttömät ovat pelkkiä työnantajien reserviläisiä ja resursseja jotka voidaan kutsua tarpeen mukaan työkokeiluun tekemään niitä hommia joita muut eivät halua tehdä. Mutta niin kauan kun työtöntä syyllistetään ja usko työttömien laiskuudesta elää, jatkuu tämä ihmisoikeuksien polkeminen rajoittamattomana. Odotan vaan että milloin Suomeen ilmaantuvat ensimmäiset työkokeilu-gulagit, jonne työttömät pakotetaan noin puoleksi vuodeksi työllistymistä edistävään toimintaan. Tai milloin työttömiltä viedään äänioikeus? Jos katsoo porvaripuolueiden suunnitelmia, niin ei tuo ole mitenkään mahdoton ajatus. Ja todennäköisesti työttömiä vihaava kansakunta saadaan uskomaan että se on tarpeellista ja oikeutettua.

Vastakulttuurista ja kapinan kuolemasta

Rock and roll on kuollut, punk on kuollut, hipit ovat osa miljardien New Age-teollisuutta ja ylipäätään kaikki vastakulttuurin ilmiöt on tuotteistettu tehokkaasti. Anarkistisymbolit, niittivyöt, Che-paidat ja rauhanmerkit ovat asioita joita voi löytää mistä tahansa kauppakeskuksesta ja mainoksesta. Vaikuttaa vahvasti siltä että lähes kaikki mitä yleisesti pidetään ”vallankumouksellisena”, on osa kapitalistisen kulttuurin spektaakkelia (tähän liittyen kannatta tutustua Guy Debordin teokseen The Society of The Spectacle). Miten siis tehdä kulttuurista vastarintaa maailmassa jossa räkäisinkin punkki ja underground-gangstaräp ovat totuttua ja yleisesti hyväksyttyä? Onko mitään tehtävissä?

Tässä kohtaa tulee muistaa että missä ja miten vastakulttuurit ovat syntyneet. Ne ovat aina olleet spontaaneja ilmiöitä joita oli mahdotonta ennustaa ja kategorisoida. Toisin kuin vahvasti revisionistinen historiankirjoitus väittää, ei 1960-luvun vastakulttuuri ollut alunperin mikään yhtenäinen, helposti markkinoitava liike. Alunperin kyseessä oli vain epämääräinen joukko taiteilijoita, ajattelijoita ja aktivisteja, jotka erinäisten olosuhteiden vuoksi löysivät toisensa. He esimerkiksi asettuivat asumaan samoille alueille halpojen vuokrien takia. Vastakulttuurin edustajat hengailivat baareissa, joiden omistajat hyväksyivät valtakulttuurista poikkeavia ihmisiä. Aktivistit taas oleskelivat yhdessä johtuen poliittisista vainoista. Ja tämän seurauksena vastakulttuuri alkoi kehittyä selkeämmin hahmotettavaan suuntaan kun sen tekijät omaksuivat toisiltaan vaikutteita.

Mutta vastakulttuurien edustajat eivät välttämättä kokeneet olevansa samalla asialla. Toisin kuin usein väitetään, ei esimerkiksi 1940-luvulla muodostunut beat-kirjailijoiden porukka ollut tyylillisesti yhtenäinen sukupolvi. Esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin tyylit eroavat huomattavasti toisistaan. Kirjailijat tekivät vain yhteistyötä keskenään ja tunsivat toisensa. Vasta kun he menestyivät kaupallisesti, syntyi yleisesti tunnettu käsitys beat-kirjailijoista ja beatnikeistä. Mainostajien oli pakko luoda brändi Kerouacin, Burroughsin, Ginsbergin ja muiden ympärille. Beat oli kyllä terminä olemassa, mutta se oli vain lempinimi tietylle porukalle, eikä niinkään tyylillinen ja esteettinen termi. Sama pätee myös esimerkiksi punk-musiikkiin, jonka edustajat poikkeavat toisistaan huomattavasti. Edes tyyliä tuntematon kuuntelija tuskin sekoittaa keskenään Ramonesin ”Blitzkrieg Bopia” ja The Clashin ”London Callingia”.

Voidaan ajatella että juuri tyylin ja brändin keksiminen on tuhonnut vastakulttuurien kapinan ja individualismin. Se on tehnyt tyyleistä kollektiivisia, helposti omaksuttavia tapauksia, jotka voi opetella tuntemaan kokoelma-levyjen ja antologioiden perusteella. Itse katson tuntevani melko hyvin beat-kirjallisuutta ja 1970-luvun punkia. Se mitä enemmän olen niihin perehtynyt, sitä enemmän käsitys yhtenäisestä tyylistä on murentunut. Yhtenäinen tyyli on vain mainostajien keksimä leima tiettynä aikana ja tietyssä paikassa tehdylle kulttuurille. Se on tylsistyttävää ja taiteellisuutta väheksyvää, ja hävittää kuvasta kaiken monimuotoisuuden, elinvoimaisuuden ja energian. Se on tuotteistamista ja brändäystä. Räiskyvä ja radikaali kulttuuri muuttuu tuossa käsittelyssä paketiksi jonka voi laittaa oikeaan paikkaan kirjahyllyssä. Todellisuudessa vastakulttuurin tulisi pistää koko hylly paskaksi ja lähteä ulos!

Jos halutaan luoda toimivaa ja elinvoimaista vastakulttuuria, tulee kieltäytyä leimoista, genreistä ja sukupolvista. Ei pidä alistua kriitikoiden ja mainostajien ideoille ja paketeille. Mutta tämä on vaikeaa koska nykyään taiteilijoita lähestulkoon vaaditaan omaksumaan jokin alakulttuuri. Jos teet niin ja niin, olet osa sitä ja tätä. Ei pidä olla mikään ”osa” ja toimia mainostajien viitoittamalla tavalla. Vaikka tekisit musiikkia joka kuulostaa 60-luvun psykedeeliseltä rockilta, kieltäydy olemasta osa genreä. Keksi oma sanat joilla kuvaat tyyliä. Älä hyväksy kieltä joka sinulle annetaan.

Yksi vastakulttuurin radikaaliuden hävittämistä ja tylsistymistä edistänyt asia on pinnallisuus. Nykyään huomattava osa kulttuurin harrastamisesta on melko pinnallista. Useat modernit alakulttuurien edustajat elävät melko turvattua, keskiluokkaista elämää ja kulttuuri on heille vain harrastus. Se ei ole elämäntapa. On selvä että tuosta tilasta syntyvä kulttuuri on laimeaa, kliseistä ja banaalia. Siinä ei ole intohimoa, joka syntyy omistautumisesta. Omistautuminen on aina ollut tärkeä osa taiteen tekoa. Suuret taiteilijat ovat aina uhranneet elämänsä taiteelleen. He ovat hyväksyneet köyhyyden ja niukkuuden jos se on antanut enemmän aikaa taiteelle. Usein tämä on tarkoittanut oikeasti hankalaa ja raskasta elämää, eikä vain jotain hipsterien pseudoboheemiutta. Esimerkiksi kirjailija Charles Bukowski tiesi että luopuessaan päiväduunistaan hän saattaisi ajautua jopa nälänhätään. 1900-luvun alun mustien jazz- ja bluesmuusikoiden taiteilijaelämä oli monesti väkivaltaista ja hengenvaarallista. Monet vastakulttuurin ikonit elivät elämää johon kuului kodittomuutta, halveksituksi tulemista ja nälkää. Vastoin romantisoituja, mainostettuja käsityksiä, ei tuo elämä ollut välttämättä aina mitenkään inspiroivaa tai hienoa. Se saattoi olla kokijalleen täyttä paskaa. Kirjailija Henry Miller kuvasi nuoruuttaan New Yorkin kaduilla nöyryyttäväksi ja vastenmieliseksi. Ei aivan sitä mitä Hollywoodin taiteilijoista kertovat elämäkertaelokuvat näyttävät.

Vastakulttuurin luojan pitää siis hyväksyä riskit. Nykyaikaiseen ei-kaupallisen kulttuurin tekijän elämään voi kuulua Suomessa asema ”sossupummina” ja eläminen kaupunkien harmaissa lähiöissä. Ei pidä luulla että taiteilijan elämä olisi jotain boheemia utopiaa, hauskanpitoa ja juhlimista. Ne ovat mainostajien keksintöjä ja itse asiassa melko porvarillisia. Nykyäänhän pikkuporvarilliset ”taviksetkin” käyvät kuukauden ”tripeillä” Aasiassa ja polttelevat pilveä. Jos haaveilee ja tavoittelee sellaisia asioita, päätyy vain massakulttuurin viitoittamalle tielle jossa ei loppujen lopuksi ole mitään erikoislaatuista, kapinallista tai radikaalia. Vastakulttuurin edustajat pitää nähdä tavanomaista hedonismia ja dekadenssia pidemmälle ja hyväksyä laajempi käsitys maailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita askeesia, koska sekin on vain yksi markkinoiduista elämäntavoista. Tämä tarkoittaa koko elämän hyväksymistä ja siihen heittäytymistä. Vastakulttuurin luomiseen pyrkivän tulee hakea inspiraatiota myös sieltä mistä sitä ei olettaisi löytyvän. Matkoilla käydessä tulee mennä niiden yleisesti tunnettujen taiteilijakortteleiden ulkopuolelle, alueille joista matkaoppaat varoittelevat. Usein ne ovat paikkoja joissa todellinen vastakulttuuri syntyy. Tämä on kuitenkin vaikeaa koska turismi on levittäytynyt niin laajalle. Ja harva oikeasti edes kokea sitä mitä underground on nykyään.

Myös nöyryytys täytyy hyväksyä. Alunperin niin beatnikit, hipit, punkkarit kuin Los Angelsin gangsta-räppärit olivat halveksittua jengiä joita ei kutsuttu taide-eliitin juhliin ja joiden päälle syljettiin yleisesti. He eivät olleet niitä cooleja ikoneita joita he nykyään ovat. He olivat keskiluokan ja porvariston inhon kohteita, roskasakkia jonka olisi pitänyt vain pysyä ghetoissa ja paskaduuneissa. Tämä pitää paikkansa edelleenkin. Todennäköisesti et löydä vallankumouksellisen kulttuurin edustajia gaaloista ja valtamediasta. Vallankumoukselliset elävät todennäköisesti lähiöissä ja ovat epätoivoisia. Ehkä joskus he ilmestyvät kuin tyhjästä ja muokkaavat kulttuuria uusiksi. Ja samalla tulevat yleisesti hyväksytyiksi...Tämän takia uutta vastakulttuuria tarvitaan ja jatkuvasti.