Sodan on loputtava

Pariisin terrori-iskut, Euroopan maiden alkava, yhteinen sotaretki Lähi-Itään ja yhä selvempi maailman jakaantuminen keskenään vihamielisiin blokkeihin, osoittaa sen että elämme nyt todellakin sotaa. Kyseessä ei ole mikään ”kylmä sota”, vaan juuri alkava raakuuden ja väkivallan aikakausi, jonka lopputulosta on mahdotonta ennustaa. Tällä hetkellä edessä näyttää olevan kaaosta ja hajaannusta. Tosin on todennäköistä että kaikkein totalitaarisiin, voimakkain ja fasistisin voima selviytyy voittajaksi, alistaen samalla muut. Kun terrorismin vastaisella sodalla perusteltu valvonta- ja poliisivaltio vahvistuu ympäri maailmaa, on selvää että demokratia, vapaus ja tasa-arvo ovat niitä asioita jotka pyritään tuhoamaan. Tilanne muistuttaa ikävän paljon 1930-lukua, milloin historian hirveimmät totalitaristiset valtiot nousivat. Demokraattiset liikkeet Euroopassa murskattiin toinen toisensa jälkeen, joko fasismin, natsismin tai valtiososialismin toimesta. Kaikki tietenkin huipentui keskitysleireihin, gulageihin ja toisen maailmansodan silmittömään massateurastukseen. Ei ole kovin paljoa syytä olettaa että nykyinen meno rajoittamattomana johtaa mihinkään muuhun. Etenkin kun siihen lisätään vielä tuhoisa ilmastonmuutos ja siitä johtuvat uudet kansainvaellukset. Tällä hetkellä puuttuvat lähes täysin demokraattiset ja aitoa vapautta puolustavat ryhmät ja liikkeet. Valtaeliittii on ympäri maailmaa lähes yhtä mieltä siitä että sotatoimien ja globaalia epätasa-arvoa sekä ilmastonmuutosta ruokkivan kapitalismin on jatkuttava. Varsinaista oppositiota ei ole, mikäli pieniä aktivistien liikkeitä ei oteta mukaan. Tosin jopa Greenpeacen ja Amnesty Internationalin kaltaiset ryhmät ovat laimentuneet ja lähentyneet valtaeliittiä ja sen uusliberaalia ideologiaa.

Valtavirran kulttuuri on alkanut tuottaa yhä enemmän ja enemmän totalitarismille ja kansojen väliselle sodalle myönteistä propagandaa. Sellaiset elokuvat ja tv-sarjat kuin American Sniper, 24 ja Homeland ovat räikeän propagandistisia ja väkivaltaa ihannoivia. Niiden sanoma on se, että (länsimaiden ja islamilaisen maailman välinen) jatkuva sota on sankarillista ja ihailtavaa ja että meidän kaikkien tulisi luopua iloiten oikeuksistamme ja palvoa väkivaltaista valtaeliittiä. Hollywood ja muu valtavirtaviihde toimivat yhä enemmän ja enemmän propagandakoneiston tavoin. Samaan aikaan myös käsitys sankareista on muuttunut; lähes kaikki valtamediassa esiintyvät sankarihahmot ovat väkivaltaisia, äärimaskuliinisia (pätee myös naishahmoihin) ja suoranaisen sadistisia. Ne edustavat fasismille tyypillisiä ihanteita. Tuo sairas persoonallisuus on levinnyt myös toimintafiktion ulkopuolelle; empatia, anteeksianto ja romanttinen rakkaus ovat pitkälti kuolleet ”viihteen” puolella. Hahmojen parisuhteet perustuvat monesti rakkauden sijaan kylmälle kaupankäynnille seksistä ja rahasta. Myötätuntoisiin ja väkivaltakulttuurin silmissä ”heikkoihin” hahmoihin suhtaudutaan surkutellen, etenkin jos ne ovat miespuolisia. Fiktiivisessä tarinassa sellaiset hahmot monesti kyynistyvät ja kovettuvat käydessään ”elämän koulua”. Tätä mallia opetetaan normaalina jo lapsille. Ei ole ihme jos yhä useammat ihmiset tuntevat syyllisyyttä inhimillisistä tunteista ja pitävät myötätuntoa heikkoutena. Sota on levinnyt kaikkialle.

Katsoin viime päivien aikana The Man In The High Castle-nimistä tv-sarjaa. Sarja kertoo vaihtoehtoisesta historiasta, missä Natsi-Saksa ja Japani ovat voittaneet toisen maailmansodan ja alistaneet muun maailman. Sarja perustuu Philip K. Dickin samannimiseen romaaniin. Sarjan tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen 1960-luvun Amerikkaan, joka on jaettu Japanin ja Natsien kesken. Sarjan shokeeravin puoli on mielestäni se, että sen kuvaamaa maailma ei välttämättä eroa loppujen lopuksi kovin paljoa todellisuudesta. Toki keskitysleirit ja jatkuva väkivalta kansalaisia kohtaan ovat ehdottomasti hirvittävempiä kuin ne asiat mitkä oikeasti tapahtuivat, mutta sarjan kuvaamaa Greater Nazi Reich ja Japanin keisarikunta muistuttavat ahdistavan paljon maailmaa jota kohti olemme menossa. Todellisuutta ja niitä yhdistää usko kovaan valtiovaltaan, militarismiin ja siihen että yksilön oikeudet on uhrattava kansakunnan edun vuoksi. Samoja ihanteita palvovia mielipiteitä kuulee yhä useammin nykyisten poliitikkojen ja johtajien suista. Uusliberaali ja uusi kansallismielinen ideologia kannattavat yhä natsistisempaa ja imperialistisempaa maailmaa. Meidän oletetaan hylkäävän omat unelmamme ja inhimillisyytemme talouden ja valtioiden vuoksi. Köyhien eläkeläisten on vaikka kuoltava nälkään jos valtiontalous sitä vaatii. Opiskelijoiden on työskenneltävä lähes ilmaiseksi raskaissa töissä ja hyväksyttävä kaikki alistus ja halveksunta. Kaikki mitä ylhäältä määrätään, on syytä vain hyväksyä. Ihminen ei saa luulla liikoja itsestään jos hänellä ei ole modernin ajan kovia ”hyveitä” kuten lähes sosiopaattista ja häikäilemätöntä yrittäjäpersoonaa. Samoin kuin fiktiivisessä natsivaltakunnassa, myös nykyään sotilaallinen kovuus ja armoton asenne nähdään tavoiteltavana asiana. Ja samalla on vallalla yhä selkeämpi vaatimus auktoriteettiuskoon; menestyneet poliitikot ja yritysjohtajat esitetään roolimalleina, pitkälti samoin kuin Reichin SS-upseerit fiktiossa.

Sotaideologiaa nykyään kannattavilta on unohtunut täysin se, että ideologia ei ole kaikesta kovuudestaan huolimatta kestävä. Fasistiset järjestelmät ovat aina hajonneet melko lyhyen ajan sisällä. Ihmisten halu vapauteen ja inhimillisyyteen on aina lopulta hajottanut ne. Natsien ”tuhatvuotinen” valtakunta kesti lopulta vain 12 vuotta. Neuvostoliitto pysyi pystyssä 69 vuotta. Totalitarismin mahdottomuus jatkua pitkään johtuu sen harhaisesta uskosta järjestykseen. Totalitarismin on äärikonservatiivisuutta, pyrkimystä yhden ja saman ajan jatkumiseen loputtomiin. Pohjois-Korea lienee oiva esimerkki siitä mikä on pitkään jatkuneen totalitarismin lopputulos; lähes psykoottinen ja jossain mielessä jopa tragikoominen järjestys jota pidetään yllä palkattujen näyttelijöiden ja propagandan keinoin. Se sotii kaikkia muutoksen lakeja vastaan. Fasismi pyrkii estämään kaiken muutoksen, usein hirveällä hinnalla.

Mutta nykyaika on osoittanut sen että fasismin ideat säilyvät. Ne säilyvät ihmisten huonoimmissa puolissa; kyvyttömyydessä sopeutua ja kehittyä. Fasismi on yhteiskunnallinen kehityshäiriö ja kollektiivinen mielisairaus. Fasismiin ajaudutaan monesti epäonnistuneen emansipaation kautta. Niin kävi Neuvosto-Venäjällä kun bolsevikit kukistivat vallankumouksen jälkeen anarkistiset ja muut vapaamieliset ryhmät ja maa siirtyi Leninin diktatuuriin. Sama kehitys alkoi länsimaissa 1970-luvulla kun 60-luvun radikaalit kansalaisoikeusliikkeet epäonnistuivat tavoitteissaan. Jossain mielessä jo Martin Luther Kingin murhaa ja Vietnamin sotaa voidaan pitää länsimaisen, modernin totalitarismin lähtölaukauksina. Niistä alkoi kehitys joka vei Reaganin ja Thatcherin kautta nykyiseen raa’an kapitalismin ja lisääntyvän totalitarismin maailmaan jossa toteutuu kaikki se mitä ”vapaa maailma” vastusti kylmän sodan aikana. Uusi kapitalistinen Neuvostoliitto on syntymässä.

Mutta vielä on mahdollisuuksia kääntää kehitys. Historiasta löytyy uskomattomia tapauksia, joissa lähes vääjäämätön siirtyminen fasismiin torjuttiin. 1930-luvulla USA:n presidentti Franklin Delano Roosevelt edisti muun maailman kehityksen vastaisesti hyvinvointivaltiota New Deal-politiikalla. USA:ssa lopetettiin 1960-luvulla syvälle juurtunut rotuerottolu, samoin kuin 1990-luvulla Etelä-Afrikassa. 1970-luvulla syrjäytettiin Espanjassa fasistinen sotilashallinto ja maa siirtyi toimivaan demokratiaan. Ja Suomesta löytyy myös merkittävä esimerkki demokratian voitosta; 1932 hajotettiin äärioikeistolainen Lapuan liike, joka oli samana vuonna Mäntsälän kapinassa ollut lähellä toteuttaa fasistisen vallankaappauksen. Esimerkkejä on toki paljon muitakin.

Meidän on nytkin käännettävä selkämme militarismin ja totalitarismin synnylle. On päätettävä sota ja sen ideologia. Emme saa unohtaa sitä että suurin voimavara ei ole viha ja väkivalta, vaan pyrkimys kestävään kehitykseen ja rauhaan. Vain rauha voi tuoda tasapainon ja onnistuneen yhteiskunnan. Vaikka Pariisin terrori-iskut ovat herättäneet vihaa, ei sille saa antaa periksi. Viha ei koskaan ole rationaalista. Nyt jos koskaan on tartuttava rationaalisuuden, sivistyksen ja myötätunnon ihanteisiin tiukemmin kuin koskaan. Ei pidä uskoa niitä ääniä jotka väittävät vihan ja aggression olevan oikeita ratkaisuja. Pelolle ei saa antaa sijaa. Meidän on luotava unelma oikeudenmukaisesta ja hyvästä maailmasta, samoin kuin Martin Luther King ja kansalaisoikeusliikkeen sankarit tekivät 1950-luvulla. Meidän on muistettava kaikkia historian vapaustaistelijoita ja rakkauden puolustajia ja heidän sanojaan. Muuten tulemme elämään tulevaisuudessa totalitaristisessa ja äärimmäisen vihan värittämässä maailmassa mistä ei ole pakoa.

Rakasta elämää!

Aina välillä tulee tilanteita ja aikoja milloin joutuu pohtimaan elämäänsä ja asioita uudestaan. Kun tapahtuu jotain käsittämättömän kauheaa tai shokeeraavaa. Kun esimerkiksi terrori-iskussa kuolee toistasataa ihmistä. Tai kun ymmärtää sen jatkuvan tuhon jota teollinen kulutusyhteiskunta aiheuttaa planeetalle. Joskus vaikuttaa siltä että maailmassa ei ole mitään järkeä tai suuntaa. Tapahtuu vain toinen toistaan hirveämpiä ja absurdimpia tapahtumia. Tuntuu siltä kun maa jalkojen alla pettäisi. Mutta nämä tilanteet antavat myös kaikesta kauheudestaan huolimatta mahdollisuuden. Mahdollisuuden arvostaa elämää ja kunnioittaa sitä. Ja ymmärtää sen että väkivalta yhtäkin ihmistä kohtaan on väkivaltaa koko ihmiskuntaa kohtaan. Mitä teetkin, teet sen maailmalle. Väkivallalla tuet väkivaltaista järjestystä.

Ihmisen on helppoa ajatella että toisessa maassa tapahtuvilla tragedioilla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan ja että olemme kaikki erilaisia ihmisiä ja että rakentamalla korkeat muurit ympärilleen voisi päästä eroon kaikesta kärsimyksestä. Mutta asia ei ole niin. Me kaikki kuulumme samaan maailmaan ja elämme samalla planeetalla. Tämän vuoksi on se ja sama että tapahtuuko terrori-isku Pariisissa, New Yorkissa, Beirutissa vai jossain muualla. Joka tapauksessa ihmisiä kuolee ja kärsimyksen määrä kasvaa. Ja se ei ole koskaan hyväksyttyä. Ei silloinkaan kun se tapahtuu kostona jostain aiemmasta hirveydestä. Jos ajattelee että voi kostaa, on samalla viivalla terroristien kanssa. Ja kosto ei ole sankarillista kuin jossain leffoissa tai muussa viihteessä. Väkivalta jättää jälkensä niin kohteeseensa kuin tekijäänsäkin. Jos teet väkivaltaa, olet väkivaltainen ihminen. Miltäs se kuulostaa? Haluatko olla väkivaltainen?

Meistä jokainen elää vain kerran. En itse usko mihinkään kuolemanjälkeiseen paratiisiin tai taivaaseen. Henry Rollinsia mukaillen; et pääse kuoltuasi taivaaseen jammailemaan Jimi Hendrixin kanssa. Kun kuolet niin kuolet. Se on loppu, jota kukaan ei voi paeta. Eikö jo tämä itsessään olisi tarpeaksi hyvä syy iloita jokaisesta päivästä kun on elossa? On parempi olla elossa kuin kuollut koska kuolema on pelkkä loppu. Ja eikö samasta syystä olisi parasta käyttää elämäänsä vihan sijasta rakkauteen? Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ja käytettäväksi vihaan. Ja koskaan ei voi tietää milloin oman kuoleman aika tulee. Se voi tulla sairautena, väkivallan takia tai onnettomuutena. Tai sitten voi käydä vain paska tuuri.

Joten miksi hitossa käyttää ainutlaatuinen elämä johonkin uskontoon, poliittiseen ideologiaan tai muuhun harhaluuloisuuteen? Ne ovat kaikki loppujen lopuksi vain olkiukkoja ja ajatusrakennelmia vailla mitään perusteita. Ne ovat itsepetosta ja pelkuruutta, valhetta ja ooppiumia. Ihminen joka uskoo niihin, tekee itsestään luuserin ja huijatun. Ja mikä pahinta, usko kaikenmaailman ideologioihin johtaa usein ”tarkoitus pyhittää keinot”-ajatteluun. Ja silloin on mahdollista tehdä mitä tahansa. Jos Jumala on olemassa, niin kaikki on sallittua...Uskonnolliset ja muuten fanaattiset ihmiset tekevät pahimmat raakuudet maailmassa ja ovat kaikkein sairaimpia. Ihan sama onko kyseessä fasisti, uusnatsi, islamisti, kommunisti, kapitalisti tai konservatiivikristitty. Kaikkien heidän mielet ovat ideologioiden saastuttamia roskakoreja. Älkää menkö samaan lankaan... Ja jos kärsitte ideologisesta mielenmyrkytyksestä, puhdistakaa aivonne! Älkää rukoilko, koska rukoilu ja uskonto ovat pelkkää likaa ja crackiin verrattavissa olevaa päihdettä.

Minä en rukoile Pariisin puolesta. Minä pyrin edistämään vapautta ja rakkautta, koska noin 150 pariisilaista ei voi niin enää tehdä. Vaikka en tuntenut uhreista ketään, rakastan heitä silti. He olisivat ansainneet elää. Heidän ei olisi pitänyt kuolla. Enkä aio alistua millekään ismille joka vaatii minua uhraamaan itseni tai muita ihmisiä. Me kaikki olemme pohjimmiltamme ihmisiä, joiden tehtävänä ei ole alistuminen. Jos elämällä on mitään tarkoitusta, on se iloitseminen elämästä itsestään ja kaikesta hyvästä. Joten laitanpa nyt Eagles Of Death Metalin uuden levyn soimaan!

Kyynisyydestä ja nihilismistä

Olen usein aika kyyninen ihminen. En usko paljoa ihmiskuntaan ja monesti uskon siihen että koko maailma on menossa vessanpöntöstä alas. Uskon usein siihen että ihmiset ovat pohjimmiltaan pahoja ja että kaikki kaunis ja hyvä tulee tuhoutumaan parin vuosikymmenen kuluessa. Olen kai ollut aika pahassa nihilismikierteessä, jota ruokkivat uutiset ja osa omista kokemuksista. Kun ei elämä ole aina ollut mitään ruusuilla tanssimista ja olen omassa elämässänikin nähnyt kärsimystä ja kokenut sitä. Olisi helppo sanoa että ”sellaista se on, turha edes ajatella muuta”...

Mutta kyynisyys ja nihilismi eivät kannata. Jos uskoo toivottomuuden olevan ainoa mahdollisuus, niin silloinhan ei ole oikeastaan mitään syytä lähteä edes kämpästä ulos aamulla. Kaiken voi jättää, kun ajattelee että ”se on pelkkää paskaa kuitenkin”. Muihin ihmisiinkään ei ole syytä tutustua koska ”ne pettävät aina”. Ja paskaa saa perseestäkin, kuten eräs ystäväni on sanonut. Mutta tuo kaikki on itse asiassa suurinta mahdollista paskapuhetta. Se perustuu ensinnäkin kaikkitietävään asenteeseen ja ylimielisyyteen maailmaa kohtaan.

Jos väittää ettei toivoa ole, niin väite on perusteeton niin kauan kun ei ole todella tutkinut kaikkia mahdollisuuksia. Ja useimmiten toivoa ja mahdollisuuksia on, ainakin jossain muodossa. Harva tilanne on puhtaasti negatiivinen ja huono. Jopa kuoleman kohtaamisen voi kääntää itselleen voitoksi; se voi avata silmät ja saada arvostamaan elämää enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja sairaudesta selviäminen voi inspiroida pitämään parempaa huolta terveydestään. Huonoista ihmissuhteista ja petetyksi tulemisesta voi myös oppia tärkeitä asioita. Tilanne ei itse asiassa koskaan ole sellainen kuin nihilisti väittää sen olevan. Nihilisti on ylimielinen ja kaikkitietävä mulkku, jota ei kannata kuunnella.

Olen ollut edellisten vuosien aikana myös on/off-uskovainen. Tarkoitan nyt uskolla uskoa johonkin yliluonnolliseen ja Jumalaksi kutsumaani voimaan sekä siihen että ihmisen elämällä on jokin tarkoitus. Aina välillä olen täydellinen ateisti ja nihilisti tämän suhteen ja suorastaan vihaan uskontoja ja hengellisyyttä, koska ajattelen niiden olevan valhetta ja ihmisten psyykkistä orjuuttamista. Mutta sitten on päiviä, jolloin rukoilen ja meditoin. Ja tunnen oikeasti saavani kosketuksen johonkin ja tunnen oloni jollain tapaa siunatuksi ja rakastetuksi. Välillä tunnen pyhyyden läsnäolon. Ja se tuntuu todella hyvältä ja aidolta. Mutta samaan aikaan epäuskoinen pessimisti ja nihilisti yrittää saada minut palaamaan toivottomuuteen. Mutta palaan kuitenkin aina Jumalan ja yliluonnollisen luokse. Ja elämäni on silloin parempaa ja mielekkäämpää. Ja en voi oikeasti tietää koskaan 100 prosentin varmuudella että Jumalaa ei ole olemassa.

Maailma on todella joskus sellainen että kyynisyyttä ei vaan voi välttää. Se on luonnollinen seuraus kaikesta paskasta jota oikeasti tapahtuu. Talouskriisit, syrjäytyminen, sodat ja ympäristökatastrofit eivät ole satua. Ne ovat totta. Mutta niistä huolimatta jokaisen on elettävä elämäänsä. Ja elämän eläminen ja sietäminen käy aika hankalaksi jos valitsee pohjattoman kyynisyyden ja nihilismin. Ne ovat teitä henkiseen itsemurhaan ja oman sielun tappamiseen. Mutta ne ovat houkketelevia, koska vaikuttavat pinnallisesti jotenkin ”älykkäämältä” kuin positiivisuus ja usko. Liian usein uskon ja positiivisuuden imago on pelkkiä aivottomia hymynaamoja ja typeriä self-help-oppaita. Kyynisyys vaikuttaa olevan ainoa vaihtoehto tuolle idioottimaiselle ”rakasta kaikkia”-asenteelle. Vaikuttaa siltä että on tehtävä valinta täydellisen nihilismin ja jonkun sokean hyväuskoisuuden välillä. Mutta se on virheellinen ajatus. Maailma ei ole joko musta tai valkoinen. Asia ei ole niin että olemme kaikki matkalla helvettiin tai paratiisiin. Maailma on oikeasti paljon monimutkaisempi. Nihilismi ja kyynisyys ovat vain halpoja yksinkertaistuksia ja mitätöivät itsessään tärkeät, hyvät kokemukset. Niiden avulla saa myös aikaan itseään tyydyttävän ”minäpä tiedän!”-olotilan ja ylemmyydentunteen ”lampaita” kohtaan. Mutta samalla muuttuu arrogantiksi kusipääksi ja kadottaa kyvyn nauttia elämästä.

Kyynisyys ja nihilismi ovat aina valintoja. Ne eivät ole totuuksia elämästä tai faktoja, kuten eivät ole sokea usko tai yltiöpositiivisuuskaan. Jos joku totuus on, on se jotain noiden kaikkien väliltä. Ja sen löytäminen on sen verran vaikeaa että tekisi mieli vain valita yksinkertaistukset ja mustavalkoisuus. Tekisi mielummin mieli elää inhon kuin epävarmuuden vallassa. Koska silloin voisi olla sentään varma jostain. Voisi uskoa tietävänsä mitä huomenna käy ja tuntea niin hallitsevansa omaa maailmaansa. Mutta se ei ole totta. Joten älä valehtele itsellesi ja ole kyyninen nihilisti.