Huomasin eräänä päivänä että kuinka
negatiivista, synkeää ja tuomiopäivän asiaa olin edellisiin blogeihini
kirjoitellut, joten päätin että nyt on aika avata uusi lehti asian suhteen. En
enää aio olla se feikki ja katkera anarkistibloggari joka vihaa ”systeemiä” ja ”kapitalismia”.
Toki en minä niitä kannatakaan, mutta jollain tapaa vaikuttaa siltä että jos
elämän käyttää siihen että tappelee jotain vastaan ja täyttää mielensä
huonoilla uutisilla, niin ei oikein minnekään pääse. Tämä blogi on sitten se
uusi vaihe ja alku. En tiedä miten kuvailisin sisältöä, sillä eihän sitä vielä
ole! Kirjoittelen jotain katson mitä tapahtuu.
Ensimmäinen teksti käsittelee joka
tapauksessa muutosta, yksinäisyyttä ja toivoa. Eli siis melko syvällisiä ja
perustavanlaatuisia aiheita!
Pariin viime vuoteen on omassa
elämässäni mahtunut vaikka mitä. Tai siis sehän riippuu toki ihmisestä
itsestään mitä pitää suurena määränä tapahtumia, mutta itsellä se on ainakin
ollut niin. Sen verran sanon että itsestäni tuntuu siltä että olen etenkin
viime vuoden ja tämän vuoden aikana tutustunut uusiin, ihaniin ja
mielenkiintoisiin ihmisiin melkein sattumalta. En ole suunnitellut mitään kovin
tarkkaan. Mitä nyt joskus laittanut hakemuksen johonkin opistoon tai akatemiaan.
Ja mennyt minne tuuli kuljettaa.
On hämmentävää miten silloin tällöin
johonkin uuteen paikkaan saapuessa tapaakin juuri niitä ihmisiä joita on
oikeastaan ”odottanut” saapuvaksi omaan elämään. Itsellä sattui niin että viime
aikoina elämään on tullut mukaan paljon luovia, omalaatuisia ja taiteellisiakin
ihmisiä. Sellaisia ihmisiä joita en joskus lukiovuosina uskonut edes olevan
olemassa. Olin joskus 2011-2012 aika vakuuttunut siitä että elämäni olisi ankeaa
yksinäisyyttä päivästä toiseen eikä mikään muuttuisi. Kaipa olin aika
masentunutkin ja epätoivoinen. Olin jollain tapaa hyväksynyt oman ”kohtaloni”
jäädä yksin. Mutta sitten jossain vaiheessa maailma ja elämä näyttivätkin aivan
toisin.
Olin lukioaikana aika monesti siis
todella yksinäinen. En käynyt ulkona viikonloppuisin, en bilettänyt enkä
oikeastaan netissäkään ylläpitänyt ystävyyssuhteita. Iloa toi yksi parisuhde,
mutta sekin ole onneton (kummallekin) eikä jatkunut kovin kauaa. Suhde oli
lähinnä vaan yritys saada joltakulta jotain apua yksinäisyyteen. Koulun
ulkopuolella en usein tavannut ihmisiä omaa perhettä ja sukulaisia
lukuunottamatta. Joten luulen olevani ihan tarpeeksi kokenut puhuakseni
yksinäisyydestä ja siitä ettei koe kuuluvansa yhtään minnekään.
En halua nyt alkaa selittää
kliseisiä (ja hyödyttömiä) juttuja siitä kuinka kaikki muuttuu paremmaksi tai kuinka jokaiselle on
joku. Ei välttämättä ole ja monien tilanne on todella paha ja synkeä (siitä
kertovat Suomen itsemurhatilastot). Mutta lainaan tähän kohtaan joka
tapauksessa yhtä suosikkirunoani. Se on ”The Laughing Heart” ja kirjoittaja on
suuri suosikkini Charles Bukowski:
” your
life is your life
don’t let it be clubbed into dank submission.
be on the watch.
there are ways out.
there is a light somewhere.
it may not be much light but
it beats the darkness.”
Kyseinen runo on omasta mielestäni
paras esimerkki toivosta. Valoa ei ole paljoa, mutta se riittää voittamaan
pimeyden, ainakin joskus. Ja omasta elämästä pitää pitää huolta. Se tarkoittaa
että ei koskaan luovuta. Ei se tietenkään ole helppoa, mutta mahdollista. Olen
itse yksi esimerkki siitä ja tiedän monta paljon parempaakin. On vain oltava
oikeastaan vähän hullu ja uskottavat toivoon vaikkei mitään rationaalista syytä
sille olisikaan. Vaikka se toivo ystävyyden, rakkauden tai mielekkään
elämäntavan löytämisestä olisi vain pikkuinen tähti, niin se silti on siellä.
Itseltä meni aikaa sen löytämiseen, mutta kun kerran löysin sen, niin tiedän
nyt minnä mennä. Ainakin joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti