Vastakulttuurista ja kapinan kuolemasta

Rock and roll on kuollut, punk on kuollut, hipit ovat osa miljardien New Age-teollisuutta ja ylipäätään kaikki vastakulttuurin ilmiöt on tuotteistettu tehokkaasti. Anarkistisymbolit, niittivyöt, Che-paidat ja rauhanmerkit ovat asioita joita voi löytää mistä tahansa kauppakeskuksesta ja mainoksesta. Vaikuttaa vahvasti siltä että lähes kaikki mitä yleisesti pidetään ”vallankumouksellisena”, on osa kapitalistisen kulttuurin spektaakkelia (tähän liittyen kannatta tutustua Guy Debordin teokseen The Society of The Spectacle). Miten siis tehdä kulttuurista vastarintaa maailmassa jossa räkäisinkin punkki ja underground-gangstaräp ovat totuttua ja yleisesti hyväksyttyä? Onko mitään tehtävissä?

Tässä kohtaa tulee muistaa että missä ja miten vastakulttuurit ovat syntyneet. Ne ovat aina olleet spontaaneja ilmiöitä joita oli mahdotonta ennustaa ja kategorisoida. Toisin kuin vahvasti revisionistinen historiankirjoitus väittää, ei 1960-luvun vastakulttuuri ollut alunperin mikään yhtenäinen, helposti markkinoitava liike. Alunperin kyseessä oli vain epämääräinen joukko taiteilijoita, ajattelijoita ja aktivisteja, jotka erinäisten olosuhteiden vuoksi löysivät toisensa. He esimerkiksi asettuivat asumaan samoille alueille halpojen vuokrien takia. Vastakulttuurin edustajat hengailivat baareissa, joiden omistajat hyväksyivät valtakulttuurista poikkeavia ihmisiä. Aktivistit taas oleskelivat yhdessä johtuen poliittisista vainoista. Ja tämän seurauksena vastakulttuuri alkoi kehittyä selkeämmin hahmotettavaan suuntaan kun sen tekijät omaksuivat toisiltaan vaikutteita.

Mutta vastakulttuurien edustajat eivät välttämättä kokeneet olevansa samalla asialla. Toisin kuin usein väitetään, ei esimerkiksi 1940-luvulla muodostunut beat-kirjailijoiden porukka ollut tyylillisesti yhtenäinen sukupolvi. Esimerkiksi Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin tyylit eroavat huomattavasti toisistaan. Kirjailijat tekivät vain yhteistyötä keskenään ja tunsivat toisensa. Vasta kun he menestyivät kaupallisesti, syntyi yleisesti tunnettu käsitys beat-kirjailijoista ja beatnikeistä. Mainostajien oli pakko luoda brändi Kerouacin, Burroughsin, Ginsbergin ja muiden ympärille. Beat oli kyllä terminä olemassa, mutta se oli vain lempinimi tietylle porukalle, eikä niinkään tyylillinen ja esteettinen termi. Sama pätee myös esimerkiksi punk-musiikkiin, jonka edustajat poikkeavat toisistaan huomattavasti. Edes tyyliä tuntematon kuuntelija tuskin sekoittaa keskenään Ramonesin ”Blitzkrieg Bopia” ja The Clashin ”London Callingia”.

Voidaan ajatella että juuri tyylin ja brändin keksiminen on tuhonnut vastakulttuurien kapinan ja individualismin. Se on tehnyt tyyleistä kollektiivisia, helposti omaksuttavia tapauksia, jotka voi opetella tuntemaan kokoelma-levyjen ja antologioiden perusteella. Itse katson tuntevani melko hyvin beat-kirjallisuutta ja 1970-luvun punkia. Se mitä enemmän olen niihin perehtynyt, sitä enemmän käsitys yhtenäisestä tyylistä on murentunut. Yhtenäinen tyyli on vain mainostajien keksimä leima tiettynä aikana ja tietyssä paikassa tehdylle kulttuurille. Se on tylsistyttävää ja taiteellisuutta väheksyvää, ja hävittää kuvasta kaiken monimuotoisuuden, elinvoimaisuuden ja energian. Se on tuotteistamista ja brändäystä. Räiskyvä ja radikaali kulttuuri muuttuu tuossa käsittelyssä paketiksi jonka voi laittaa oikeaan paikkaan kirjahyllyssä. Todellisuudessa vastakulttuurin tulisi pistää koko hylly paskaksi ja lähteä ulos!

Jos halutaan luoda toimivaa ja elinvoimaista vastakulttuuria, tulee kieltäytyä leimoista, genreistä ja sukupolvista. Ei pidä alistua kriitikoiden ja mainostajien ideoille ja paketeille. Mutta tämä on vaikeaa koska nykyään taiteilijoita lähestulkoon vaaditaan omaksumaan jokin alakulttuuri. Jos teet niin ja niin, olet osa sitä ja tätä. Ei pidä olla mikään ”osa” ja toimia mainostajien viitoittamalla tavalla. Vaikka tekisit musiikkia joka kuulostaa 60-luvun psykedeeliseltä rockilta, kieltäydy olemasta osa genreä. Keksi oma sanat joilla kuvaat tyyliä. Älä hyväksy kieltä joka sinulle annetaan.

Yksi vastakulttuurin radikaaliuden hävittämistä ja tylsistymistä edistänyt asia on pinnallisuus. Nykyään huomattava osa kulttuurin harrastamisesta on melko pinnallista. Useat modernit alakulttuurien edustajat elävät melko turvattua, keskiluokkaista elämää ja kulttuuri on heille vain harrastus. Se ei ole elämäntapa. On selvä että tuosta tilasta syntyvä kulttuuri on laimeaa, kliseistä ja banaalia. Siinä ei ole intohimoa, joka syntyy omistautumisesta. Omistautuminen on aina ollut tärkeä osa taiteen tekoa. Suuret taiteilijat ovat aina uhranneet elämänsä taiteelleen. He ovat hyväksyneet köyhyyden ja niukkuuden jos se on antanut enemmän aikaa taiteelle. Usein tämä on tarkoittanut oikeasti hankalaa ja raskasta elämää, eikä vain jotain hipsterien pseudoboheemiutta. Esimerkiksi kirjailija Charles Bukowski tiesi että luopuessaan päiväduunistaan hän saattaisi ajautua jopa nälänhätään. 1900-luvun alun mustien jazz- ja bluesmuusikoiden taiteilijaelämä oli monesti väkivaltaista ja hengenvaarallista. Monet vastakulttuurin ikonit elivät elämää johon kuului kodittomuutta, halveksituksi tulemista ja nälkää. Vastoin romantisoituja, mainostettuja käsityksiä, ei tuo elämä ollut välttämättä aina mitenkään inspiroivaa tai hienoa. Se saattoi olla kokijalleen täyttä paskaa. Kirjailija Henry Miller kuvasi nuoruuttaan New Yorkin kaduilla nöyryyttäväksi ja vastenmieliseksi. Ei aivan sitä mitä Hollywoodin taiteilijoista kertovat elämäkertaelokuvat näyttävät.

Vastakulttuurin luojan pitää siis hyväksyä riskit. Nykyaikaiseen ei-kaupallisen kulttuurin tekijän elämään voi kuulua Suomessa asema ”sossupummina” ja eläminen kaupunkien harmaissa lähiöissä. Ei pidä luulla että taiteilijan elämä olisi jotain boheemia utopiaa, hauskanpitoa ja juhlimista. Ne ovat mainostajien keksintöjä ja itse asiassa melko porvarillisia. Nykyäänhän pikkuporvarilliset ”taviksetkin” käyvät kuukauden ”tripeillä” Aasiassa ja polttelevat pilveä. Jos haaveilee ja tavoittelee sellaisia asioita, päätyy vain massakulttuurin viitoittamalle tielle jossa ei loppujen lopuksi ole mitään erikoislaatuista, kapinallista tai radikaalia. Vastakulttuurin edustajat pitää nähdä tavanomaista hedonismia ja dekadenssia pidemmälle ja hyväksyä laajempi käsitys maailmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita askeesia, koska sekin on vain yksi markkinoiduista elämäntavoista. Tämä tarkoittaa koko elämän hyväksymistä ja siihen heittäytymistä. Vastakulttuurin luomiseen pyrkivän tulee hakea inspiraatiota myös sieltä mistä sitä ei olettaisi löytyvän. Matkoilla käydessä tulee mennä niiden yleisesti tunnettujen taiteilijakortteleiden ulkopuolelle, alueille joista matkaoppaat varoittelevat. Usein ne ovat paikkoja joissa todellinen vastakulttuuri syntyy. Tämä on kuitenkin vaikeaa koska turismi on levittäytynyt niin laajalle. Ja harva oikeasti edes kokea sitä mitä underground on nykyään.

Myös nöyryytys täytyy hyväksyä. Alunperin niin beatnikit, hipit, punkkarit kuin Los Angelsin gangsta-räppärit olivat halveksittua jengiä joita ei kutsuttu taide-eliitin juhliin ja joiden päälle syljettiin yleisesti. He eivät olleet niitä cooleja ikoneita joita he nykyään ovat. He olivat keskiluokan ja porvariston inhon kohteita, roskasakkia jonka olisi pitänyt vain pysyä ghetoissa ja paskaduuneissa. Tämä pitää paikkansa edelleenkin. Todennäköisesti et löydä vallankumouksellisen kulttuurin edustajia gaaloista ja valtamediasta. Vallankumoukselliset elävät todennäköisesti lähiöissä ja ovat epätoivoisia. Ehkä joskus he ilmestyvät kuin tyhjästä ja muokkaavat kulttuuria uusiksi. Ja samalla tulevat yleisesti hyväksytyiksi...Tämän takia uutta vastakulttuuria tarvitaan ja jatkuvasti.